Kysy Henrikiltä

Moikka! Henrikki-setä on ehtinyt viettämään tässä hieman kesälomaakin ja ihmetellyt maailmaa avoimin silmin. Niin paljon kysymyksiä, niin paljon vastauksia.  Vastausfrekvenssini kiihtynee tässä syssymmällä, pysykää kanavalla! 

Nimimerkki mika kysyy: “Kumpi antaa, mies vai nainen? Kaiken tasa-arvon nimissä.”

Henrikin vastaus: Arvon mika, tähän ei tarvitse kaivaa vastausta kovinkaan syvältä. Kyse ei niinkään ole tasa-arvosta per sé, vaan karmasta. Jos antaa, saa. Täten molempien sukupuolten tulisi antaa. Ja he antavatkin. Miehet antavat sotakirjallisuutta isilleen, ilmakivääreitä pojilleen, leipälaatikkoja naisilleen, suudelmia rakastajattarilleen. Naiset antavat begoniantaimia ystävilleen, Riikka Pulkkisen uusimman tyttärilleen, villasukkia ja hajusuolaa miehilleen, merkitseviä hymyjä Stockan kassalla palvelelevalle kuumalle kesävuorolaiselle. Antaminen on universaalia, universaali rakkaus on antamista, antaja saa, viisas saaja ymmärtää antaa.

Mutta: antakaa ihmiset immateriaa materian sijaan. Antaminen kun voi tuottaa tuloksena myös aivan rehellistä paskaa. Kuka tarvitsee seitsemättä digiboksia? Tai basilikasaksia? Tai meikkikotelokoteloa? Tai meikkikotelokotelon koteloa?

Antakaa rakkautta Gaialle. Antakaa puu, antakaa lahjoitus feissarille, antakaa ravinnetta kompostiin! Tulevaisuus on meidän, eikä siitä tule kaunista jos antaminen rajoittuu pelkästään Stockmannin ja Verkkokauppa.comin katalogeista inspiroituneeseen tavaravyöryttämiseen.

Jos nyt kuitenkin on niin – enkä pidä sitä mahdottomana – että kysymyksenasettelusi kuitenkin koski niin sanottua karnaalista antamista sukupuolten välillä, vastaus on herttaisen yksinkertainen. Onhan nimittäin niin, että mies saa silloin kun nainen antaa, eikä toisinpäin. No hyvä on, ehkä joskus mieskin antaa (antamisesta kieltäytyät miehet lienee täysi urbaani legenda), mutta nämä tapaukset ovat niin harvassa, että toimivat poikkeuksina sääntöä vahvistamassa. Mutta kuten vanha sananlaskukin sanoo: “ei se ole tyhmä, joka antaa – tai no, oikeastaan, jotkut heistä, tai siis aika monetkin, ovat aika tyhmiä! Ja läskejä.” 

Hyvää vappua, lapset! Henrikki-setä on hyvin marinoitu mutta onnellinen. Vappumarssilla oli enemmän marssijoita kuin toissa vuonna (viime vuosi jäi minulta väliin) ja aurinko lämmitti rauhan ja asban yhteisen tulevaisuuden puolesta sängystä ajoissa esiin kömpineitä!

Henrikki juhlistaa työn juhlaa juhlavasti vastaamalla kysymykseen, eli tekemällä työtään. Nimimerkki annareetta kysyy perustavanlaatuisen kysymyksen: “Vahvistaako se oikeasti, mikä ei tapa?”, ja toteaa vielä perään epäilleensä väitteen todenperäisyyttä jo kauan.

Henrikin vastaus: Hyvä annareetta, olet saapunut perimmäisten asioiden äärelle. Tunnustan heti alkuun, että kyseinen kliseinen lasautus on elämäntilanteesta riippuen joko haukotusrefleksin laukaiseva tai sitten aivan vitun ärsyttävä tai masentava. Useimmiten kyseinen lause  vieläpä kommunikoidaan haukottelijalta ärsyntyneelle masentujalle – aniharvoin toisin päin.

Väitehän on tietenkin osittain aivan täyttä paskaa. Eihän esimerkiksi kontakti-savaten harrastaminenkaan (mikä ei tietääkseni suoranaisesti tapa ketään) vahvista jos harrastajaa lyödään ja potkitaan toistuvasti päähän. Vähämielisempikin ymmärtää, että aivojen hölskyttely iskujen voimasta tuskin millään tavalla voimistaa mitään fyysisiä eikä varsinkaan psyykkisiä aspekteja omassa kehollis-mielellisessä kokonaisuudessa.

Toisaalta, väite on myös erittäin totta. Jos bodaat rintalihaksiasi vaikkapa Iron Gymillä Helsingissä (jossa on muuten erittäin sympaattinen bulldog-koira vahtimassa bodaajia), rintalihaksesi mitä suurimmalla todennäköisyydellä vahvistuvat. Ja monet naiset (ja miehetkin!) pitävät rintalihaksista. Siis miehillä. Naisten rintalihakset ovat hieman toinen juttu, tavallaan. Siitä toiste!

Mutta, toki romanttisen optimistisesti ajateltuna myös tietyt abstraktimmatkin asiat voivat vahvistaa. Annareetan mainitseman väitelauseen etymologiahan kun pohjautuu jonkinlaiseen sielulliseen kärsimykseen, katharsikseen, jonka kiirastulimaisen taipaleen tarkoituksena on rakentaa päähänpotkittu (siis vertauskuvallisesti, ei kontakti-savatella) sielu ja mieli hiellä, verellä ja kyynelillä uudelleen ehjäksi, maailmaa uudelleen ja ennenkaikkea vahvemmin syleileväksi feeniks-linnuksi!

Myös esimerkki tymäkkä happotrippi voi edesauttaa mielen vahvistumisessa entistä laajempia ajatuskudelmia käsittelemään kykenväksi mikrokosmokseksi, mutta älkäämme harhautukolle moiselle monen mielestä obskuurille sivupolulle – hiljentykäämme sen sijaan ikuisuudeksi muistamaan aivan hiljattain uusille tasoille siirtynyttä Albert Hoffmannia.

Noin.

Annareetta, vastaus on siis tällä kertaa bipolaarinen: kyllä ja ei. Mutta bipolaarinenkin vastaus on vastaus! Hauskaa vappua kaikille!

Nimimerkki jannap kysyy tänään kiinnostavan kysymyksen. Hän haluaa tietää, miksi hänen kaikki seurustelukumppaninsa haluavat saada lapsia. Yleisinhimillistä, ja jopa kutkuttavaa!

Henrikin vastaus: Hyvä jannap, kysymyksesi on tavattoman haastava, positiivissävytteinen, ellei jopa katkeransuloinen – riippuen katsantokannasta. En kuitenkaan halua tyypilliseen tapaani syöksyä syvälle suhteellisuuden luoliin, vaan pyrin vastaamaan kyssäriisi sunnuntaisen intuitiivisesti.

Aivan ensiksi oletan, että olet fyysisesti varsin viehättävä ihminen, koska kysymyksessäsi annat ymmärtää, että sinulla on ollut monta seurustelukumppania ja että he ovat kaikki halunneet saada lapsia. Lapsien saamiseen kun useimmiten liittyy kahden vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen fyysinen kanssakäyminen.

Sekstaamisesta ei kuitenkaan voi vetää suoraa loogista johtopäätöstä lapsensaamishalukkuuteen ­– ellet post-coitus –tilassa jotenkin säteile sellaista energiaa, joka realisoituu partnerissasi “vitsi miten hyvää sexii, olishan tän tyypin kanssa asbaa saada vaikka lapsia” –tyyppisenä “pitkäjänteisenä” tulevaisuusvisiointina.

Et myöskään tarkenna aukottomasti, haluavatko seurustelukumppanisi saada lapsia juuri sinun kanssasi. Oletetaan tässä kuitenkin, että näin on – olisihan se kurjaa huomata jokaisen partnerin haaveilevan lapsista jonkun toisen kanssa. Eihän sellaisessa olisi tulevaisuutta suhteen kannalta!

Jätät kertomatta myös, oletko mies vai nainen. Jos olet nainen, luultavasti herätät miehissä “tuossa mimmissä on äitipotentiaalia” –tyyppisiä reaktioita. Tämä ei välttämättä liity siihen, onko miehessä sillä hetkellä valmiutta, halua tai kaipuuta tulla isäksi, vaan enemmänkin siihen, että monet miehet etsivät äitiä sekä tulevalle lapselleen että itselleen. Olet siis mitä luultavimmin luotettavuutta säteilevä henkilö, jolla on ulkopuolisen tarkkailijan mielestä sellaista henkistä kypsyyttä joka kertoo äitiyspotentiaalista.

Ehkä sinulla on myös fyysisessä olemuksessasi jotain sellaista, mikä herättää miehen DNA:ssa primitiivisen, alitajuisen reaktion, kertoen hänen siittiöilleen, että “tämä nainen on hyvä synnyttämään”. Älä ota tätä viimeistä lausetta sovinistisena loukkauksena ainakaan minun taholtani. Tulkitsen ja kehitän vain vallitsevia teorioita ja kanavoin niitä teille, rakkaat lukijat!

Kiteytettynä vastaus kuulunee: sinussa on ulkoista viehätysvoimaa sekä sisäsyntyistä äidinrakkautta, jonka kumppanisi vaistoavat vähintään alitajuisesti. Karismasi luo turvallisuudentunnetta ja jatkuvuuden tuntua – säteilet siis luotettavuutta ja tiettyä oikein tekemistä (korrekt machen)!

Jos taas olet mies, olet luultavasti vain seurustellut ns. biologisen kellon altistamassa iässä elävien naisten kanssa. Asialla ei ole mitään tekemistä sinun itsesi kanssa. On nimittäin paskapuhetta, että naiset etsisivät “hyvää isää” lapsilleen. Ehkä näin voi olla jollain ajatustasolla, ja myönnettäköön että jokainen varmasti haluaa tervejärkisen ja tulevaisuuteen rakentavasti suhtautuvan partnerin itselleen. Mutta onhan toki niin, että naiset haluavat saada lapsia silloin kun haluavat saada lapsia, piste. Mene treenikämpälle, skeittaamaan tai demarinuorten kokoukseen – biologisen kellon tikitys seuraa sinua kuin diileri Jerry Garciaa.

Hyvää Phil Leshin syntymäpäivää! Kunnioitettavan uran tehnyt basistivelho täyttää tänään kunnioitettavat 68 vuotta, eikä kunnioitettavuutta lainkaan vähennä se, että herra Lesh heittää keikkaa edelleen kymmenien esiintymisten vuositahdilla. Hyvä.

Nimimerkki Natsikortti kysyy yleisinhimillisen kysymyksen: hän utelee, miten tehdä itsestään vähemmän naurettavan.

Henrikin vastaus: Samaistuttavaa, arvon Natsikortti, samaistuttavaa! Luulen, että jokainen tätäkin blogia lukeva on joskus tullut miettineeksi aivan samaa asiaa. Naurettavuus on kuitenkin ns. sisäänleivottu osa ihmisyyttä. Katsokaa vaikka ympärillenne minkä tahansa kaupungin keskustan kohtaamispaikoilla. Krapulaa, Burberryä, hapsutakkeja, keltalinssisiä silmälaseja, Segway, äänekästä avautumista, avovaimolleen kireänä jupiseva Oskari Katajisto, Stockmannin kutoskerroksen kahvila, hands-free, värikartta Erottajan pöydässä, kokaiinipöllyinen ravintolatyöntekijä vapaailtaa viettämässä, suomalainen markkinointipäällikkö ensimmäisellä työmatkallaan, Painobaarin perjantai-ilta – naurettavuuden tangentit ovat moniin suuntiin sinkoilevat!

Natsikortin kysymys on arkkityyppisestä aiheestaan huolimatta varsin vaikea vastattava, koska hän ei valota naurettavuutensa osa-alueita kysymäänsä tarkemmin. Kenen mielestä olet naurettava? Missä tilanteissa? Kuka määrittelee naurettavan? Onko jumala olemassa? Saako serkun kanssa mennä sänkyyn? Suhteellista, eikö?

Koska tämä on kuitenkin nimenomaan Kysy Henrikiltä –palsta, otan Henrikkinä valtuuden määritellä naurettavuutta hieman ja koittaa varustaa sinua, Natsikortti, jonkinlaisilla yleisillä antinaurettavuustyökaluilla.

Aloitetaan perusasioista. Onhan nimittäin niin, että jos joudut kysymään internetissä toimivalta keskustelupalstalta miten tehdä itsestäsi vähemmän naurettavan, sinulla on luultavasti kategorinen naurettavuusongelma – tässä tapauksessa huono itsetuntemus. Tunnet siis olevasi naurettava, mutta et ilmeisesti tiedä tarkalleen miksi, etkä myöskään mikä naurettavuuden aiheuttaa. Tiedän, kyseessä on hankala tilanne. Mutta jos asiaa lähestytään suhteellisuusteorian kannalta, voisiko olla jopa niin, että et oikeasti edes ole naurettava vaan määrittelet itse käyttäytymisnormeja siten, että tavallaan suggeroit itsesi naurettavaksi (viitaten edellä mainitsemaani huonoon itsetuntemukseen) vaikka siihen ei olisi aihetta? 

Otetaan esimerkki: pieraiset hississä jossa on muitakin ihmisiä. Nyt tarkkana. Kyseessä ei ole naurettava asia de facto, vaan tilanteen ja tapahtuneen naurettavuus määrittyy sen mukaan, ketä hississä on kanssasi, ja myös sen, miten alttiiksi naurettavuudelle koet itsesi näiden ihmisten (joista sinulla ei välttämättä ole muuta kuin ulkoista informaatiota) havaintopiirissä.

Jos olet heteromies ja hississä on todella miellyttävän näköinen nainen, jonka seurassa mitä luultavimmin normaalisti haluaisit olla ns. eduksesi, pieru hississä aiheuttaa luultavasti välittömästi suuren naurettavuuden tunteen. Jos naisella on mukanaan yhtä kuuma ystävätär kuin nainen itse on, naurettavuuden määrä kasvaa eksponentiaalisesti.

Edellisen kappaleen tekijöitä voidaan vaihdella äärettömästi. Vaihdetaan naisen tilalle mies, siirretään hissi Stockmannilta Tapiolaan, muutellaan läsnäolevien ihmisten ikää, sosiaalista asemaa, huumorintajua, kuulo- ja hajuaistin tilaa – havaitaan, että jo esitellyn kaltaisessa hyvin yksinkertaisessa naurettavuustilanteessa naurettavuuden määrittely on haasteellista.

Hississä piereminen voi toki olla jopa punk (ja punkhan on, monen muun elämänasenteellisen asian muassa, sellaista naurettavuutta missä naurettavuudesta tehdään yhteiskunnallinen asenne sanomalla että nyt olemme yhteiskunnallisesti asenteellisia), mutta on hyvin luultavaa, että edellämainittu kuuma kinkku tuskin ajattelee turauksestasi että “onpa tuossa cool punk-henkinen jäbä”.

Mutta mutta. Sen sijaan, että vajoaisimme yhä syvemmälle naurettavuuden suhteellisuuden pohtimiseen, voin heittää lonkalta muutaman vinkin, millä naurettavuutta voi ehkä vähentää. Tässä tapauksessa naurettavuus on siis tietenkin itse määrittelemääni (eli totta):

1. Älä piere hississä, jos haluat olla hississä eduksesi.
2. Älä käytä tuplapedaaleja rumpusetissäsi, jos et omaa vahvaa tyylitajua rumpalina.
3. Älä pukeudu ruudulliseen pukuun ja käytä kokaiinia samana iltana.
4. Älä kysy kuuden vuoden krapulassa rautatieaseman Kotikonnun sämpylätiskiltä, mikä sämpylöistä on terveellisin.
5. Älä tiuski julkisesti puolisollesi/tyttöystävällesi/koirallesi.
6. Älä puhu kovaäänisesti puhelimen hands-free -laitteeseen kävellessäsi julkisella paikalla.
7. Älä vonkaa seksiä ihmiseltä, joka selvästikään ei halua sitä sinulle tarjota.
8. Älä pukeudu valkoiseen pellavaan Porin Jazzien Kirjurinluodolla ja vedä “tyttöjen kanssa” valkkarikännejä keskellä päivää (tämän saa tehdä, jos on alle 45-vuotias eikä seurassa ole omia lapsia).
9. Älä luo identiteettiäsi painottaen ammattiasi ja/tai titteliäsi.
10. Älä kitise.

Neuvoja olisi varmasti satoja lisää, mutta aloita vaikka yllämainituilla. Ja kysy toki lisää, jos naurettavuusongelmasi jatkuu!

Hei taas puput! Henrikki-sedän elämä on ollut erityisen turbulenttia viime aikoina, enkä ole ehtinyt vastailemaan kaikkiin kivoihin kysymyksiinne niin tiuhaan kuin haluaisin. Mutta koitan toki kiriä vastailuani kiinni kuin Elisa konsanaan laskutustaan!

Nimimerkki Veijo Exxon kyselee kryptisiä. Hänen utelunsa kuuluu sanasta sanaan seuraavasti: “onko Toijalan takana mitään, ja miksei ole, jos on?”

Henrikin vastaus: Arvoisa Veijo Exxon, kysymyksesi singahtaa – tarkoituksella tai ei – yhdessä lauseessa varsin korkealentoisiin ulottuvuuksiin. Sitä paitsi, kysymysvirkkeesi sisältää parikin erillistä kysymystä, joista jälkimmäinen on kuin myyttinen käärme joka jahtaa omaa häntäänsä. Jerry Garciahan käytti jälkimmäistä vertaustahan Grateful Dead –orkesterinsa rytmimolekyylejä läpi universumin singautelleesta kaksipäisestä ja nelikätisestä rumpalikaksikosta Bill Kreutzmannista ja Mickey Hartista.

Toijalan takana on paljonkin. Tosin se, mitä Toijalan takana on, riippuu siitä, mistä päin Toijalaa katsotaan. Et, Veijo Exxon, eritellyt mistä päin katsot Toijalaa, joten en voi aukottomasti vastata kysymykseesi, ikävä kyllä.

Jos nyt kuitenkin ajatellaan transmodernin holistisesti (kuten Uusi Kurvin toimituksessa usein ja krapulapäivinä on tapana), voidaan sanoa, että Toijalan takana on aivan kaikki. Siis ihan kaikki. Havainnemateriaalina käytän käytän tätä videota, johon tarvitsee vain kuvitella lähtöpisteeksi Chicagon sijaan Toijala.

Se taas, miksi Toijalan takana ei ole mitään, johtuu pitkälti kvanttifysiikasta. Kuten kaikki tietävät, kvanttifysiikan mukaan Toijalan takana voi olla yhtä aikaa a) kaikki, b) ei mitään ja c) Kalervo Kummola. Kvanttifysiikka säieteorioineen, kvanttihyppyineen ja muine diskreetteine arvoineen on äärimmäisen mielenkiintoinen tieteenala, jonka merkitys on ns. tulossa, varsinkin kun etenemme kohti maya-kalenterin syklin päättymistä loppuvuodesta 2012, jolloin ihmiskunta harppaa kultaisesta portista samaan paikkaan missä on ennenkin ollut mutta huomaa, että yht’äkkiä mistään ei saakaan enää lihapiirakkaa, crackia eikä Edelin kustantamia levyjä.

Minulla on muuten ollut vuosikausia tapana ottaa Toijalan kohdalla junassa matkustaessani ravintolavaunussa (minibistrokärry sallitaan, jos kärrystä löytyy giniä ja tonic-vettä) ns. Toijala-GT. Toijala-GT:tä nauttiessa (mieluiten seurassa, tietenkin) kilistetään laseja (tai muovimukeja) ja lausutaan yhteen ääneen “Toijala!”

Essi-Caramel Pajulintu Espoosta on lähettänyt Henrikille päivänpolttavan kysymyksen. Essi ihmettelee, miksi häntä ei hyväksytä Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi.

Henrikin vastaus: Hyvä Essi-Caramel, osuit ajankohtaiseen aiheeseen. Itsellänikin on takana lukuisia katkeria vuosia kyseisen yhdistyksen wannabe-hangaroundina, kun kävi ilmi, että yksi julkaistu neopostbeatrunokokoelmani ja kolumni Gloria-lehdessä eivät riittäneet jäsenyyteen asti. Se oli vaikeaa! Onneksi sittemmin ylitin jäsenyyskynnyksen julkaisemalla Paul Austeria ja William Wordsworthia sopivasti yhdistävän feministis-eksistentialistisen purjehdustrilogian, joka sijoittuu Pähkinäsaaren rauhan aikaan.

Se taustatarinoinnista – minulla on sinulle luonnollisesti myös vastaus. Otan tänään kirjallisen vapauden esittää sinulle ns. ranskalaisin viivoin tyhjentävän listan syistä, miksi sinä, Essi-Caramel, et todellakaan pääse aivan vähään aikaan Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi:

• et lue vähintään kerran viikossa The Economist –lehteä tai edes sen verkkosivuja ja siteeraa siellä julkaistuja viisaita totuuksia
• olet lukenut Virginia Woolfilta vain Oman Huoneen ja senkin käännöksenä
• sinulla ei ole omaperäisiä mielipiteitä 1800-luvun kanadalaisista naiskirjailijoista
• et ole tutustunut Oscar Wildeen The Smiths-yhtyeen innoittamana lukiossa
• et ole löytänyt sellaista traagista, eksistentialistista kirjoittajan ääntä, joka pystyy kuvailemaan mitä tahansa arkisia asioita ja vaikuttamaan samalla todella syvälliseltä, herkältä ja tuntevalta
• pidät liian suositusta pop-musiikista
• sinut on nähty pariisilaisessa kahvilassa pehmeäkantinen Sartre-suomennos kädessäsi, kun oikeasti sinun olisi pitänyt lukea siellä de Beauvoiria alkukielellä
•  pukeudut väärin.

Pahoittelut, Essi-Caramel. Aloita yllälistatuista asioista, tilaa Le Monde ja ota sen jälkeen yhteyttä liittoon uudelleen. Kuka tietää, ehkä yhteishakemus Tuomas Vimman kanssa voisi tuottaa hedelmää?