Kysy Henrikiltä

Niinpä. Miksi Paavi ei käy pisuaarilla? Miksi Pekka Siitoin ei ole matojen ruokana? Miksi Jippu ei ole “syvällinen” ja käännä jokaista puheenaihetta itseensä ja “syvällisyyteensä”?

Henrikin vastaus: Henrikki on a) laiska ja b) kiireinen. Henrikki ei ehdi ruveta rupeamaan, eikä alkaa alkamaan.

Ystävät, kyselijät: jään toistaiseksi tauolle. Lähden Gambiaan kelailemaan ja ehkä liittymään paikalliseen bändiin. Tosin, koska kyse on pakettimatkasta, tulen toki takaisin. 

Epävarmaa on, palaako Kysy Henrikiltä -palsta tässä muodossaan Uusi Kurviin. Mahdollista on, että journalistinen osuuteni julkaisussamme tulee ilmenemään jollain aivan uudella tavalla.

Kiitos kysymyksistä, hyvät lukijat! Nähdään keväämmällä.

Hei vain lihapallerot! Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut Bill Kreutzmannille – tämä batteur extraordinaire täytti toissapäivänä 62 vuotta!

Nimimerkki Minkö vain? kysyy hienon kysymyksen: mihin perustuu Jimi Pääkallon vihattavuus ja vihaamisen helppous?

Kutkuttavaa. Mutta ei välttämättä helppoa. 

Henrikin vastaus: Hyvä Minkö vain?, ennen kuin lähdemme pureutumaan kysymyksesi syvyyksiin ja sukeltamaan sieltä ylös pikku valonsäikeiden kera, haluan mitä ystävällisimmin muistuttaa sinua suomen kieliopista, jonka mukaan kysymyslauseessasi on virhe. Lauserakenteen mukaan nimittäin viittaat perustuu-verbin yksikkömuodolla kahteen asiaan, vihattavuuteen ja vihaamisen helppouteen. Oikea muoto kyseiselle verbille olisi siis “perustuvat”. Tarkkana, mutta ranteet löysänä! Veikko Lavi knew his shit.

Jimi Pääkalloa on helppo vihata (kytken vastauksessani vihattavuuden ja vihaamisen helppouden yhteen, koska ns. semanttista ouverläppiä on havaittavissa paljon) ensinnäkin siitä syystä, että hän itse potentiaalisena vihaamisen kohteena on valinnut ilmiasukseen helposti vihattavan muodon. Jimi edustaa tyyliltään kuluneeseen asti stereotyyppistä arkkityyppiä, nuorta kauniskasvoista rokkipoikaa, jolla on enemmän tai vähemmän harjoiteltu kvasiväsynyt sänkykamarikatse ja sellainen löysä olemus, jota on harjoiteltu tuntikausia peilin edessä – haluaahan Jimi osoittaa olemuksellaan olevansa anti-establishment, vapaa sielu, joka tekee elämästään omanlaisensa taideteoksen. Ongelma vain on todellakin se, että Jimi menee sieltä mistä aita on matalin. Huulilävistys, anyone? Oooh!

Mutta mutta. Ulkoiset asiat itsessään sinänsä eivät vielä tee Jimistä nimenomaan helposti vihattavaa. Se, mikä helppouden tässä kontekstissa erityisesti vapauttaa areenalle, on, kuten sanottu, Jimin oma helppous. Jos Jimi olisi valinnut vähemmän stereotyyppisen tien (kuinka omaperäistä on olla pitkätukkainen, kasvolävistetty kasvissyöjä-rokkari?), hän saattaisi saada hieman helpommin armoa. Asiassa ei myöskään auta Jimin yhtyeen mitäänsanomaton-pastissi-kaikesta-mitä-purkkarokubändit-ovat-tehneet-vuodesta-1987-asti –tyyppinen musiikillinen ilmaisu, joka herättää vihaa juuri siksi, että se on mitä se on: mitäänsanomatonta pastissia kaikesta mitä purkkarokubändit ovat tehneet vuodesta 1987, vieläpä erityisen ei-omaperäisillä, vaivaannuttavilla ja rehellisen paskoilla lyriikoilla varustettuna.

Toinen asia mikä tekee Jimistä vihattavan liippaa sosiaaliantropologiaa ja kulttuurihistoriaa. Tai jotain sellaisia. Kansallisessa kontekstissamme kun tavataan sisäsyntyisesti vihata kaikkea sellaista, mitä yksilö julkisen äänekkään ulkoisesti tekee identiteettiään rakentaakseen ja edustaakseen olemistaan maailmassa. Geeniperimällemme Jimi on edelleen erilainen, ärsyttävä ja turha. Olemme vasta tulleet ulos metsistä ja pois pelloilta, joissa konteksteissa ei turhilla krumeluureilla ja haihatuksilla elämästä selvitty. Ei kaskella trubaduurit pärjänneet. Suomi on vihreän kullan maa. Tosi mies tekee töitä ja kuolee karjalanpiirakkaan. Vitun Jimi, vitun pelle, vedän turpaan, sanoo ostarin Rami.

Tämä selitys tosin on niin helppo, että jätetään se sikseen ja siirrytään eteenpäin.

Kolmas (eikä varmasti viimeinen – lisätkää syitä kirjoitukseni perään, rakkaat lukijat!) syy Jimin vihattavuudelleen on ehkä eniten zeitgeistia. Jimi kuuluu nimittäin ns. tyrkky-heimoon, jonka edustajia myös Suomessa on yhä enenevässä määrin, johtuen varmastikin nyky-yhteiskunnassa suuresti vaikuttavasta median ubiikista hegemoniasta. Tämän heimon mukaan et ole olemassa, jos et ole olemassa mediassa. Kuinka moni teistä, arvon lukijat, pitää omaa blogia? Kuinka moni on Facebookissa? MySpacessa? Irc-Galleriassa? Gopherissa? Kyllä, olemme kaikki tyrkkyjä.

Tyrkkyyttä on monenlaista, mutta erityisen vihattava tyrkkyys tavoittelee julkisuutta julkisuuden vuoksi, näkyvyyttä ilman substanssia (en hyväksy tässä yhteydessä näkyvyyttä an sich substanssiksi). Voidaan toki keskustella, onko Jimin yhtyeen musiikki substanssia, mutta sitäkään tosiasiaa emme voine ohittaa, että Jimin tyrkkyys on nimenomaan ulkomusiikillista. Technicolour, Tyrävyö, Cliché ja muut popmusiikkia saastuttavat aktit ovat olleet Jimille vain välineitä tyrkkyydelle. Jimi haluaa olla kuuluisa, palvottu, ihana, saavuttamaton. Kukapa ei?

Ja kukapa ei olisi vihattu? Sen enempää vihaa käsitteenä tässä dekonstruoimatta tarjoan pötkäleen mustamakkaraa Tampereen Tammelantorilla sille, joka voi sanoa olevansa ihminen jota ei ole koskaan vihattu.

Ensi vastaukseen! Vihatkaa toisianne!

Hyvää vappua, lapset! Henrikki-setä on hyvin marinoitu mutta onnellinen. Vappumarssilla oli enemmän marssijoita kuin toissa vuonna (viime vuosi jäi minulta väliin) ja aurinko lämmitti rauhan ja asban yhteisen tulevaisuuden puolesta sängystä ajoissa esiin kömpineitä!

Henrikki juhlistaa työn juhlaa juhlavasti vastaamalla kysymykseen, eli tekemällä työtään. Nimimerkki annareetta kysyy perustavanlaatuisen kysymyksen: “Vahvistaako se oikeasti, mikä ei tapa?”, ja toteaa vielä perään epäilleensä väitteen todenperäisyyttä jo kauan.

Henrikin vastaus: Hyvä annareetta, olet saapunut perimmäisten asioiden äärelle. Tunnustan heti alkuun, että kyseinen kliseinen lasautus on elämäntilanteesta riippuen joko haukotusrefleksin laukaiseva tai sitten aivan vitun ärsyttävä tai masentava. Useimmiten kyseinen lause  vieläpä kommunikoidaan haukottelijalta ärsyntyneelle masentujalle – aniharvoin toisin päin.

Väitehän on tietenkin osittain aivan täyttä paskaa. Eihän esimerkiksi kontakti-savaten harrastaminenkaan (mikä ei tietääkseni suoranaisesti tapa ketään) vahvista jos harrastajaa lyödään ja potkitaan toistuvasti päähän. Vähämielisempikin ymmärtää, että aivojen hölskyttely iskujen voimasta tuskin millään tavalla voimistaa mitään fyysisiä eikä varsinkaan psyykkisiä aspekteja omassa kehollis-mielellisessä kokonaisuudessa.

Toisaalta, väite on myös erittäin totta. Jos bodaat rintalihaksiasi vaikkapa Iron Gymillä Helsingissä (jossa on muuten erittäin sympaattinen bulldog-koira vahtimassa bodaajia), rintalihaksesi mitä suurimmalla todennäköisyydellä vahvistuvat. Ja monet naiset (ja miehetkin!) pitävät rintalihaksista. Siis miehillä. Naisten rintalihakset ovat hieman toinen juttu, tavallaan. Siitä toiste!

Mutta, toki romanttisen optimistisesti ajateltuna myös tietyt abstraktimmatkin asiat voivat vahvistaa. Annareetan mainitseman väitelauseen etymologiahan kun pohjautuu jonkinlaiseen sielulliseen kärsimykseen, katharsikseen, jonka kiirastulimaisen taipaleen tarkoituksena on rakentaa päähänpotkittu (siis vertauskuvallisesti, ei kontakti-savatella) sielu ja mieli hiellä, verellä ja kyynelillä uudelleen ehjäksi, maailmaa uudelleen ja ennenkaikkea vahvemmin syleileväksi feeniks-linnuksi!

Myös esimerkki tymäkkä happotrippi voi edesauttaa mielen vahvistumisessa entistä laajempia ajatuskudelmia käsittelemään kykenväksi mikrokosmokseksi, mutta älkäämme harhautukolle moiselle monen mielestä obskuurille sivupolulle – hiljentykäämme sen sijaan ikuisuudeksi muistamaan aivan hiljattain uusille tasoille siirtynyttä Albert Hoffmannia.

Noin.

Annareetta, vastaus on siis tällä kertaa bipolaarinen: kyllä ja ei. Mutta bipolaarinenkin vastaus on vastaus! Hauskaa vappua kaikille!

Nimimerkki jannap kysyy tänään kiinnostavan kysymyksen. Hän haluaa tietää, miksi hänen kaikki seurustelukumppaninsa haluavat saada lapsia. Yleisinhimillistä, ja jopa kutkuttavaa!

Henrikin vastaus: Hyvä jannap, kysymyksesi on tavattoman haastava, positiivissävytteinen, ellei jopa katkeransuloinen – riippuen katsantokannasta. En kuitenkaan halua tyypilliseen tapaani syöksyä syvälle suhteellisuuden luoliin, vaan pyrin vastaamaan kyssäriisi sunnuntaisen intuitiivisesti.

Aivan ensiksi oletan, että olet fyysisesti varsin viehättävä ihminen, koska kysymyksessäsi annat ymmärtää, että sinulla on ollut monta seurustelukumppania ja että he ovat kaikki halunneet saada lapsia. Lapsien saamiseen kun useimmiten liittyy kahden vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen fyysinen kanssakäyminen.

Sekstaamisesta ei kuitenkaan voi vetää suoraa loogista johtopäätöstä lapsensaamishalukkuuteen ­– ellet post-coitus –tilassa jotenkin säteile sellaista energiaa, joka realisoituu partnerissasi “vitsi miten hyvää sexii, olishan tän tyypin kanssa asbaa saada vaikka lapsia” –tyyppisenä “pitkäjänteisenä” tulevaisuusvisiointina.

Et myöskään tarkenna aukottomasti, haluavatko seurustelukumppanisi saada lapsia juuri sinun kanssasi. Oletetaan tässä kuitenkin, että näin on – olisihan se kurjaa huomata jokaisen partnerin haaveilevan lapsista jonkun toisen kanssa. Eihän sellaisessa olisi tulevaisuutta suhteen kannalta!

Jätät kertomatta myös, oletko mies vai nainen. Jos olet nainen, luultavasti herätät miehissä “tuossa mimmissä on äitipotentiaalia” –tyyppisiä reaktioita. Tämä ei välttämättä liity siihen, onko miehessä sillä hetkellä valmiutta, halua tai kaipuuta tulla isäksi, vaan enemmänkin siihen, että monet miehet etsivät äitiä sekä tulevalle lapselleen että itselleen. Olet siis mitä luultavimmin luotettavuutta säteilevä henkilö, jolla on ulkopuolisen tarkkailijan mielestä sellaista henkistä kypsyyttä joka kertoo äitiyspotentiaalista.

Ehkä sinulla on myös fyysisessä olemuksessasi jotain sellaista, mikä herättää miehen DNA:ssa primitiivisen, alitajuisen reaktion, kertoen hänen siittiöilleen, että “tämä nainen on hyvä synnyttämään”. Älä ota tätä viimeistä lausetta sovinistisena loukkauksena ainakaan minun taholtani. Tulkitsen ja kehitän vain vallitsevia teorioita ja kanavoin niitä teille, rakkaat lukijat!

Kiteytettynä vastaus kuulunee: sinussa on ulkoista viehätysvoimaa sekä sisäsyntyistä äidinrakkautta, jonka kumppanisi vaistoavat vähintään alitajuisesti. Karismasi luo turvallisuudentunnetta ja jatkuvuuden tuntua – säteilet siis luotettavuutta ja tiettyä oikein tekemistä (korrekt machen)!

Jos taas olet mies, olet luultavasti vain seurustellut ns. biologisen kellon altistamassa iässä elävien naisten kanssa. Asialla ei ole mitään tekemistä sinun itsesi kanssa. On nimittäin paskapuhetta, että naiset etsisivät “hyvää isää” lapsilleen. Ehkä näin voi olla jollain ajatustasolla, ja myönnettäköön että jokainen varmasti haluaa tervejärkisen ja tulevaisuuteen rakentavasti suhtautuvan partnerin itselleen. Mutta onhan toki niin, että naiset haluavat saada lapsia silloin kun haluavat saada lapsia, piste. Mene treenikämpälle, skeittaamaan tai demarinuorten kokoukseen – biologisen kellon tikitys seuraa sinua kuin diileri Jerry Garciaa.

Hyvää Phil Leshin syntymäpäivää! Kunnioitettavan uran tehnyt basistivelho täyttää tänään kunnioitettavat 68 vuotta, eikä kunnioitettavuutta lainkaan vähennä se, että herra Lesh heittää keikkaa edelleen kymmenien esiintymisten vuositahdilla. Hyvä.

Nimimerkki Natsikortti kysyy yleisinhimillisen kysymyksen: hän utelee, miten tehdä itsestään vähemmän naurettavan.

Henrikin vastaus: Samaistuttavaa, arvon Natsikortti, samaistuttavaa! Luulen, että jokainen tätäkin blogia lukeva on joskus tullut miettineeksi aivan samaa asiaa. Naurettavuus on kuitenkin ns. sisäänleivottu osa ihmisyyttä. Katsokaa vaikka ympärillenne minkä tahansa kaupungin keskustan kohtaamispaikoilla. Krapulaa, Burberryä, hapsutakkeja, keltalinssisiä silmälaseja, Segway, äänekästä avautumista, avovaimolleen kireänä jupiseva Oskari Katajisto, Stockmannin kutoskerroksen kahvila, hands-free, värikartta Erottajan pöydässä, kokaiinipöllyinen ravintolatyöntekijä vapaailtaa viettämässä, suomalainen markkinointipäällikkö ensimmäisellä työmatkallaan, Painobaarin perjantai-ilta – naurettavuuden tangentit ovat moniin suuntiin sinkoilevat!

Natsikortin kysymys on arkkityyppisestä aiheestaan huolimatta varsin vaikea vastattava, koska hän ei valota naurettavuutensa osa-alueita kysymäänsä tarkemmin. Kenen mielestä olet naurettava? Missä tilanteissa? Kuka määrittelee naurettavan? Onko jumala olemassa? Saako serkun kanssa mennä sänkyyn? Suhteellista, eikö?

Koska tämä on kuitenkin nimenomaan Kysy Henrikiltä –palsta, otan Henrikkinä valtuuden määritellä naurettavuutta hieman ja koittaa varustaa sinua, Natsikortti, jonkinlaisilla yleisillä antinaurettavuustyökaluilla.

Aloitetaan perusasioista. Onhan nimittäin niin, että jos joudut kysymään internetissä toimivalta keskustelupalstalta miten tehdä itsestäsi vähemmän naurettavan, sinulla on luultavasti kategorinen naurettavuusongelma – tässä tapauksessa huono itsetuntemus. Tunnet siis olevasi naurettava, mutta et ilmeisesti tiedä tarkalleen miksi, etkä myöskään mikä naurettavuuden aiheuttaa. Tiedän, kyseessä on hankala tilanne. Mutta jos asiaa lähestytään suhteellisuusteorian kannalta, voisiko olla jopa niin, että et oikeasti edes ole naurettava vaan määrittelet itse käyttäytymisnormeja siten, että tavallaan suggeroit itsesi naurettavaksi (viitaten edellä mainitsemaani huonoon itsetuntemukseen) vaikka siihen ei olisi aihetta? 

Otetaan esimerkki: pieraiset hississä jossa on muitakin ihmisiä. Nyt tarkkana. Kyseessä ei ole naurettava asia de facto, vaan tilanteen ja tapahtuneen naurettavuus määrittyy sen mukaan, ketä hississä on kanssasi, ja myös sen, miten alttiiksi naurettavuudelle koet itsesi näiden ihmisten (joista sinulla ei välttämättä ole muuta kuin ulkoista informaatiota) havaintopiirissä.

Jos olet heteromies ja hississä on todella miellyttävän näköinen nainen, jonka seurassa mitä luultavimmin normaalisti haluaisit olla ns. eduksesi, pieru hississä aiheuttaa luultavasti välittömästi suuren naurettavuuden tunteen. Jos naisella on mukanaan yhtä kuuma ystävätär kuin nainen itse on, naurettavuuden määrä kasvaa eksponentiaalisesti.

Edellisen kappaleen tekijöitä voidaan vaihdella äärettömästi. Vaihdetaan naisen tilalle mies, siirretään hissi Stockmannilta Tapiolaan, muutellaan läsnäolevien ihmisten ikää, sosiaalista asemaa, huumorintajua, kuulo- ja hajuaistin tilaa – havaitaan, että jo esitellyn kaltaisessa hyvin yksinkertaisessa naurettavuustilanteessa naurettavuuden määrittely on haasteellista.

Hississä piereminen voi toki olla jopa punk (ja punkhan on, monen muun elämänasenteellisen asian muassa, sellaista naurettavuutta missä naurettavuudesta tehdään yhteiskunnallinen asenne sanomalla että nyt olemme yhteiskunnallisesti asenteellisia), mutta on hyvin luultavaa, että edellämainittu kuuma kinkku tuskin ajattelee turauksestasi että “onpa tuossa cool punk-henkinen jäbä”.

Mutta mutta. Sen sijaan, että vajoaisimme yhä syvemmälle naurettavuuden suhteellisuuden pohtimiseen, voin heittää lonkalta muutaman vinkin, millä naurettavuutta voi ehkä vähentää. Tässä tapauksessa naurettavuus on siis tietenkin itse määrittelemääni (eli totta):

1. Älä piere hississä, jos haluat olla hississä eduksesi.
2. Älä käytä tuplapedaaleja rumpusetissäsi, jos et omaa vahvaa tyylitajua rumpalina.
3. Älä pukeudu ruudulliseen pukuun ja käytä kokaiinia samana iltana.
4. Älä kysy kuuden vuoden krapulassa rautatieaseman Kotikonnun sämpylätiskiltä, mikä sämpylöistä on terveellisin.
5. Älä tiuski julkisesti puolisollesi/tyttöystävällesi/koirallesi.
6. Älä puhu kovaäänisesti puhelimen hands-free -laitteeseen kävellessäsi julkisella paikalla.
7. Älä vonkaa seksiä ihmiseltä, joka selvästikään ei halua sitä sinulle tarjota.
8. Älä pukeudu valkoiseen pellavaan Porin Jazzien Kirjurinluodolla ja vedä “tyttöjen kanssa” valkkarikännejä keskellä päivää (tämän saa tehdä, jos on alle 45-vuotias eikä seurassa ole omia lapsia).
9. Älä luo identiteettiäsi painottaen ammattiasi ja/tai titteliäsi.
10. Älä kitise.

Neuvoja olisi varmasti satoja lisää, mutta aloita vaikka yllämainituilla. Ja kysy toki lisää, jos naurettavuusongelmasi jatkuu!

Heipä hei kullanmurut! Iso kiitos hyvistä kysymyksistä, niitä on tullut varsin paljon. Yritän toki vastata kaikkiin, mutta kysymysten suuresta määrästä johtuen vastauksia voi joutua odottamaan hetkisen. Malttia!

Nimimerkki yx vaa lähestyy Henrikkiä mielenkiintoisella kysymyksellä. Hän pohtii, voiko suuria ikäluokia rakastaa liikaa. Erinomainen kysymyksenasettelu, yx vaa!

Henrikin vastaus: Parahin yx vaa, liikut aihealueella, jossa tunteet usein voittavat rationaalisuuden. Baby-boomereihin kun on helppo ottaa kärjistynyt kanta, mistä esimerkkinä on toiminut vaikkapa Osku Pajamäen pamfletti “Ahne sukupolvi” tai vaikkapa Helsingin Sanomien riippumattomat kolumnit.

Rakastaminen on käsitteenä varsin monitulkintainen ja hyvinkin subjektiviinen. Uppoutumatta kuitenkaan semanttisen pohdiskelun suohon voinemme tässä yhteydessä puhua rakastamisesta ns. yleismaailmallisessa merkityksessä, jossa rakkaus on voimakas tunneside ja syy haluta hyvää jollekin taholle. Luonnollisesti rakkauteen kuuluu myös fyysinen puoli, emmekä rajaa sitäkään pois kontekstissamme.

Osku Pajamäki selvästikin rakastaa suuria ikäluokkia liikaa, koska on jaksanut kirjoittaa kirjan heistä. Vaikka Oskun kirjan sisältö on puettu vihaisen myöhäisnuoren kärjistettyyn kritiikkiin häntä edeltävää sukupolvea kohtaan, on rivien välistä luettavissa suurta rakkautta. Oskua itseään lainaten: “kirja sisältää kollaaseja, paatosta, muistikuvia ja kohtaamisia”. Voiko esimerkiksi paatosta syntyä ilman rakkautta? Ei tietenkään. Kuten Aristoteleskin jo retoriikan teoriassaan muotoili,  pathos täydentää kirjoittajan ethosta ja logosta, ja pathoksen moottorina on tietenkin rakkaus. Oskun vähäiseen ethokseen en tietenkään ota kantaa. Ehkä jokin feromonipohjainen kölninvesi voisi auttaa?

Koska mikään ei ole väsyttävämpää kuin suuri ikäluokka joka todistelee itsestäänselvyyksiä (“ilman meitä ei olisi teitä”, tarkoittaen sekä meitä että autoteitä; “me rakensimme tämän maan”, “saatanan pullamössöjengi”), ovat esimerkiksi juurikin Pajamäen tyyppiset retorisesti ansiokkaat mutta substanssiltaan köykäiset pamfletit turhaa rakkautta suuria ikäluokkia kohtaan. Tuloksena on lisää haukotuttavaa todistelua. Miksi emme myönnä tosta vaan että oikeassahan he ovat ja että kyseinen jengi on tehnyt vitun paljon töitä ja voi voi jos nyt on vähän rasvamaksaa mutta eipä sitä ehtinyt ajattelemaan kun piti käynnistää paperikoneita Kanadassa ja betoniraudoittaa Svetogorsk? Annetaan suurten ikäluokkien harmaantua rauhassa ja pestään niiden perseet mukisematta. Meille on tiedossa viljalti pätäkkää ja muuta omaisuutta, courtesy of juurikin tämä Oskun rakastama porukka. Liika rakkaus johtaa ahdistukseen, vihaan, kuminauhan katkeamiseen. Rakastetaan sopivasti. Rakkaudessa on kaksi k:ta, ja K-kauppiaskin tietää mitä kolme k:ta tarkoittaa.

Fyysisestä rakkaudesta sen verran tässä kontekstissa vielä, että kyllä, jos harrastaa liikaa seksiä, saattavat paikat olla kipeät. Tämä luultavasti pätee suuriinkiin ikäluokkiin, vaikka Henrikkikään ei ole ollut karnaalisessa kanssakäymisessä kenenkään 40- tai 50-luvulla syntyneen kanssa, ainakaan vielä. Kuten Helsinginkadulla tavataan sanoa – rohtuu se dikki Paavollakin!

Jaana Sprengtporten Saudi-Arabiasta lähestyy tänään torstaina Henrikkiä kutkuttavalla, jopa arkkityyppisellä kysymyksellä. Jaana haluaa tietää, miksi aamuisin on niin vaikea herätä.

Henrikin vastaus: Erinomainen kysymys, Jaana! Uskon, että kysymyksen universaaliuden jakaa jopa Alexander Stubb, tuo iki-iloinen pikku pallero! Vastaus on yksinkertainen: aamuisin on niin vaikea herätä, koska varsinkin arkiaamuisin herääminen on aivan perseestä kun koko saatanan kapitalistinen maailma odottaa juuri sinulta sinun pikku kontribuutiotasi pikku sormillasi pikku päätteesi edessä kansalliseen ja kansainväliseen talouteen! Onneksi on olemassa sellainen asia kuin viikonloppu, jolloin jokainen kynnelle kykenevä pikku kontribuuttori voi marinoida itsensä etanolilla ja vaikkapa kokaiinilla ja paeta todellisuutta Rymy-Eetuun, jossa voi tanssia muiden nykyisten ja tulevien puolisonhakkaajien kanssa pöydillä kello 11 alkaen ihan luvan kanssa!