Hei vain lihapallerot! Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut Bill Kreutzmannille – tämä batteur extraordinaire täytti toissapäivänä 62 vuotta!
Nimimerkki Minkö vain? kysyy hienon kysymyksen: mihin perustuu Jimi Pääkallon vihattavuus ja vihaamisen helppous?
Kutkuttavaa. Mutta ei välttämättä helppoa.
Henrikin vastaus: Hyvä Minkö vain?, ennen kuin lähdemme pureutumaan kysymyksesi syvyyksiin ja sukeltamaan sieltä ylös pikku valonsäikeiden kera, haluan mitä ystävällisimmin muistuttaa sinua suomen kieliopista, jonka mukaan kysymyslauseessasi on virhe. Lauserakenteen mukaan nimittäin viittaat perustuu-verbin yksikkömuodolla kahteen asiaan, vihattavuuteen ja vihaamisen helppouteen. Oikea muoto kyseiselle verbille olisi siis “perustuvat”. Tarkkana, mutta ranteet löysänä! Veikko Lavi knew his shit.
Jimi Pääkalloa on helppo vihata (kytken vastauksessani vihattavuuden ja vihaamisen helppouden yhteen, koska ns. semanttista ouverläppiä on havaittavissa paljon) ensinnäkin siitä syystä, että hän itse potentiaalisena vihaamisen kohteena on valinnut ilmiasukseen helposti vihattavan muodon. Jimi edustaa tyyliltään kuluneeseen asti stereotyyppistä arkkityyppiä, nuorta kauniskasvoista rokkipoikaa, jolla on enemmän tai vähemmän harjoiteltu kvasiväsynyt sänkykamarikatse ja sellainen löysä olemus, jota on harjoiteltu tuntikausia peilin edessä – haluaahan Jimi osoittaa olemuksellaan olevansa anti-establishment, vapaa sielu, joka tekee elämästään omanlaisensa taideteoksen. Ongelma vain on todellakin se, että Jimi menee sieltä mistä aita on matalin. Huulilävistys, anyone? Oooh!
Mutta mutta. Ulkoiset asiat itsessään sinänsä eivät vielä tee Jimistä nimenomaan helposti vihattavaa. Se, mikä helppouden tässä kontekstissa erityisesti vapauttaa areenalle, on, kuten sanottu, Jimin oma helppous. Jos Jimi olisi valinnut vähemmän stereotyyppisen tien (kuinka omaperäistä on olla pitkätukkainen, kasvolävistetty kasvissyöjä-rokkari?), hän saattaisi saada hieman helpommin armoa. Asiassa ei myöskään auta Jimin yhtyeen mitäänsanomaton-pastissi-kaikesta-mitä-purkkarokubändit-ovat-tehneet-vuodesta-1987-asti –tyyppinen musiikillinen ilmaisu, joka herättää vihaa juuri siksi, että se on mitä se on: mitäänsanomatonta pastissia kaikesta mitä purkkarokubändit ovat tehneet vuodesta 1987, vieläpä erityisen ei-omaperäisillä, vaivaannuttavilla ja rehellisen paskoilla lyriikoilla varustettuna.
Toinen asia mikä tekee Jimistä vihattavan liippaa sosiaaliantropologiaa ja kulttuurihistoriaa. Tai jotain sellaisia. Kansallisessa kontekstissamme kun tavataan sisäsyntyisesti vihata kaikkea sellaista, mitä yksilö julkisen äänekkään ulkoisesti tekee identiteettiään rakentaakseen ja edustaakseen olemistaan maailmassa. Geeniperimällemme Jimi on edelleen erilainen, ärsyttävä ja turha. Olemme vasta tulleet ulos metsistä ja pois pelloilta, joissa konteksteissa ei turhilla krumeluureilla ja haihatuksilla elämästä selvitty. Ei kaskella trubaduurit pärjänneet. Suomi on vihreän kullan maa. Tosi mies tekee töitä ja kuolee karjalanpiirakkaan. Vitun Jimi, vitun pelle, vedän turpaan, sanoo ostarin Rami.
Tämä selitys tosin on niin helppo, että jätetään se sikseen ja siirrytään eteenpäin.
Kolmas (eikä varmasti viimeinen – lisätkää syitä kirjoitukseni perään, rakkaat lukijat!) syy Jimin vihattavuudelleen on ehkä eniten zeitgeistia. Jimi kuuluu nimittäin ns. tyrkky-heimoon, jonka edustajia myös Suomessa on yhä enenevässä määrin, johtuen varmastikin nyky-yhteiskunnassa suuresti vaikuttavasta median ubiikista hegemoniasta. Tämän heimon mukaan et ole olemassa, jos et ole olemassa mediassa. Kuinka moni teistä, arvon lukijat, pitää omaa blogia? Kuinka moni on Facebookissa? MySpacessa? Irc-Galleriassa? Gopherissa? Kyllä, olemme kaikki tyrkkyjä.
Tyrkkyyttä on monenlaista, mutta erityisen vihattava tyrkkyys tavoittelee julkisuutta julkisuuden vuoksi, näkyvyyttä ilman substanssia (en hyväksy tässä yhteydessä näkyvyyttä an sich substanssiksi). Voidaan toki keskustella, onko Jimin yhtyeen musiikki substanssia, mutta sitäkään tosiasiaa emme voine ohittaa, että Jimin tyrkkyys on nimenomaan ulkomusiikillista. Technicolour, Tyrävyö, Cliché ja muut popmusiikkia saastuttavat aktit ovat olleet Jimille vain välineitä tyrkkyydelle. Jimi haluaa olla kuuluisa, palvottu, ihana, saavuttamaton. Kukapa ei?
Ja kukapa ei olisi vihattu? Sen enempää vihaa käsitteenä tässä dekonstruoimatta tarjoan pötkäleen mustamakkaraa Tampereen Tammelantorilla sille, joka voi sanoa olevansa ihminen jota ei ole koskaan vihattu.
Ensi vastaukseen! Vihatkaa toisianne!
