Isomunainen ystäväni

Palaan asiaan, myöhemmin. Blogini on siihen asti tauolla.

1. Cointreau, kesärakastettuni.

Kaadan Cointreauta kaksi senttiä grogilasin pohjalle, lisään kaksi jääpalaa ja suljen silmäni. Toisinaan kaadan hieman Cointreauta vaniljajäätelöannoksen päälle. Makeat ja happamat appelsiinit sekoittuvat vaniljaan ja lopputulos on tuhmaa tiikerijäätelöä.

2. Nännikoristeet.

Tätä ei tosin tule ymmärtää väärin. Olen itse aivan liian sievisteleväinen, kaino ja ennakkoluuloinen sonnustautuakseni mihinkään eroottis-burleskiin. Sen sijaan olen kuullut tarinoita Helsingissä, kantakaupungissa yhteisasunnossa asuvista nuorista naisista, jotka viilentelevät heinäkuun kuumina iltapäivinä oloaan pukeutumalla pelkkiin korkokenkiin ja mitä eksoottisimpiin rintakoristeisiin. Välillä he käyskentelevät ja tanssahtelevat ikkunan edessä ja keräävät katseita, ja stten taas vetäytyvät verhojen taa kikattamaan…

Ajatus siitä, että maailmassa - tässä kaupungissä - on tyttöjä, jotka käyttävät sulista tehtyjä nännikoristeita, salpaa hengityksen. Tiedän talon, jossa sellaisia asuu. Ja me hengitämme samaa ilmaa.

Sulista ja paljeteista tehtyjä nännikoristeita myy ainakin The Cheesecake Burlesque Revue.

3. Arts & Letters Daily.

Kesäisten reflektioiden ja karkailevien ajatusten ehtymätön alkulähde.

4. Loppukesän soundtrack.

“Loppukesä” on jo ilmauksena niin raastava, että se vaatii taustalleen kauniita mutta aavistuksen melankolisia levyjä, jotka sopivat lämpimiin, säkkipimeisiin iltoihin. Iltoihin ja öihin, joina ikkunaa on pakko pitää auki, ja valon perässä sisään lentävät yöperhoset jotka hakkaavat itseään valoa vasten kunnes kuolevat. Ja ikkunasta, niiden perässä, valuvat hitaasti sisätiloihin kummitukset…ja ne katselevat kerrostaloasunnoissaan nukkuvia viattomia, ja ajattelevat jotakin. En tiedä mitä ne ajattelevat. Toivon, etteivät ne ajattele, että minulla on ruma yöpaita.

5. Bathseba.

Volter Kilven proosaruno ilmestyi kuin tyhjästä tänä kesänä. Näin sen ensin Yövieraat-teatterin tulkintana Volter Kilpi -kirjallisuusviikolla Kustavissa, ja sen jälkeen luin siitä kotimaisen kirjasensuurin yhteydessä: Bathseba mainitaan Kai Ekholmin Kielletyissä kirjoissa esimerkkinä epäsiveänä pidetystä uusromantiikasta. Tarina kertoo saavuttamattomasta, kielletystä rakkaudesta, synnistä, kaipuusta ja tuhoisasta, lähes siveettömästä ikävästä: “sinä ikävöitset sitä maailmaa, jota ei olekaan, lapseni”.

Kuitenkin, lueskellessani Bathseba-monologia, ymmärsin, että siitä voisi olla iloa paitsi abstraktia sydämenpaloa poteville nuorille kaipaajille, myös kuoleman kohdanneille tai kuolemaa pohdiskeleville. Tai teinigooteille. Tai postgooteille. Bathseban kuolema on lempeä, veijarimainen, nokkela, ilkikurinen ja hauska. Se houkuttelee puoleensa, muttei tuhoten. Se heijastelee kauneutta ja helpotusta ja on samanaikaisesti traaginen ja onnellinen. Luulen, että voisin kokea sen helpottavana hahmona, jos sairastaisin kuolettavaa syöpää.

Omassa henkilöhistoriassani loppukesä muistuttaa kuolleista. Samanaikaisesti se on myös loppu - syksyllä alkaa taas jokin uusi. Luonto kukkii nyt kaikkien voimiensa edestä kuollakseen parin kuukauden kuluttua, jotta elämä voisi alkaa uudestaan. Poimin tänään Siltasaaren edustalta päivänkakkaran, se oli jo hieman kellastunut. Päätin olla ajattelematta sitä, ja kuitenkin ajattelin.

Kesä on ollut viileä ja sateinen. Olen siitä melko tyytyväinen. Olen avannut iltapäivisin ikkunan, käynyt lakanoiden väliin makaamaan ja kuunnellut, kuinka sadepisarat putoilevat ikkunalaudalle. Olen sulkenut silmäni. Ikkunasta kantautuu sisään märkien, vihreiden lehtien tuoksu. Puuvillainen pussilakana hyväilee varpaita ja pohkeita ja säärtä…hymyilyttää. Nukahdan, vaikka kello onkin vasta kaksi iltapäivällä.

Sillä aikaa kun nukun, isomunainen ystäväni lähettää tekstiviestin ja pyytää ulos. Nukun onnellisesti sen ohi ja näen unia mustista kissoista, amerikkalaisista vankiloista, eksymisestä metsään, kanien kaivamista onkaloista ja kaikelaisesta muusta kummallisesta. Unet tulevat syvyyksistä. Kun herään, sataa edelleen. Ikkunasta kuuluu raitiovaunun ääniä. Keitän kahvia, venyttelen, kastelen begonioita, käyn takaisin sängylle ja aloitan uuden kirjan.

Torkahtelu on orastavan onnellisuuden merkki. Spontaaneihin iltapäiväuniin ei pysty, mikäli kokee stressiä tai ahdistusta. Torkahdus merkitsee sitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee rauha. Planeetat pyörivät hitaasti akseliensa ympäri ja galaksit kiertyvät toisiinsa. Syvällä niiden solukoissa asun minä, pienenä partikkelina pienessä kaupunkiasunnossani, puhtaiden ekopesuaineelta tuoksuvien lakanoideni välissä, kesäisenä iltapäivänä, silmät kiinni. Hengitän hitaasti ja vajoan syvyyksiin, kunnes nousen taas. Uni on lämmintä vuorovettä.

Tiedän olevani köllöttelijä: rauhallinen, pehmoista ja lempeää elämänrytmiä rakastava sensualisti. On moukkamaista väittää sitä laiskuudeksi; René Descartes oli samanlainen. Moni muukin on aikojen saatossa ollut, mutta Descartes on tärkeä esimerkki siksi, että hänen kuolemansa osoittaa, miksi rauhaisa kölliminen ja pehmoisa torkahtelu on niin tärkeää. Mikäli rauhaisaan lepoon ei ole riittävästi mahdollisuuksia, se saattaa muodostua fysiologiseksi elinehdoksi.

Descartes, joka oli tottunut pitkiin yöuniin, laiskoihin aamuihin, pehmoisiin herätyksiin ja rauhanomaiseen pohdiskeluun, koki shokin muuttaessaan loppuvuodesta 1649 jääkylmään Tukholmaan, kuningatar Kristiinan hoviin opettamaan kuningattarelle filosofiaa. Descartes, joka oli tottunut heräämään yhdeltätoista, koki järkytyksen kuningattaren taivuteltua filosofin heräämään päivittäin jo aamuneljältä, jotta oppitunnit voitaisiin aloittaa aamuviideltä. Talvi oli kylmimmillään ja Descartes-polo riutui. Jo kahden Tukholmassa vietetyn kuukauden kuluttua hän kuoli keuhkokuumeeseen. Descartesin viimeisiin kirjeisiin kuului viesti Ranskan Puolan lähettiläälle Brégylle, päiväyksellä 15.1.1650:

“Vakuutan teille että haluni palata yksinäisyyteni kasvaa päivä päivältä yhä enemmän, enkä edes tiedä voinko odottaa täällä Teidän paluutanne. Olen tosin edelleen hyvin innokas palvelemaan Kuningatarta, ja hän osoittaa minulle niin suurta hyväntahtoisuutta kuin voin järkevästi itselleni toivoa. En kuitenkaan ole täällä oikeassa elementissäni ja toivon vain rauhaa ja lepoa, suurinta hyvää, jonka maailman kaikkein mahtavimmat hallitsijat voivat suoda niille, jotka eivät osaa sitä itselleen hankkia.”

Köllötellessäni päiväpeitollani pohdin, kuinka Descartes pärjäisi 2000-luvun työelämässä, esimerkiksi apurahatutkijana tai pörssiyhtiön konsulttina. Ongelmaksi ei muodostuisi niinkään varhainen herääminen kuin levon puute - silloinkin kun Descartes pakenisi työpaikaltaan hänen kännykkänsä piippaisi push mailia ja puheluita, vaatimuksia, muutoksia ja deadlineja. Nerolla ei olisi aikaa olla nero. On selvää, että Descartesilta puuttui moderni stressinsietokyky. Toisaalta Descartes ei ehkä koskaan edes tullut ajatelleeksi, että jonakin päivänä stressinsietokyvystä tulisi universaali tuotannollinen hyve, johon tulisi kasvaa riippumatta siitä palveleeko nopeatempoinen elämä omaan geenirihmastoon koodattua elementtiä.

Sängyllä, venytellessäni nilkkojani ja pohdiskellessani kartesiolaisen rentoutumisen modernia paradoksia, kuuntelen mieluiten Isobel Campbellia. Syy siihen on selvä: Isobel laulaa hiljaa, pehmeästi ja houkutellen uneen. Isobel on kadonnut isosisareni joka laulaa tuutulaulua, joka on niin kaunis etten nukahda vaan jään kuuntelemaan. Isobelin aiheetkin ovat kuin toisesta todellisuudesta: tuuli kuiskaili nimeäsi, puut kuiskailivat nimeäsi sekä kummallisia rimbaudilaisia sanaleikkejä.

Isobel Campbell kertoo NYT-liitteen haastattelussa taipumuksestaan Descartesin ajoista tuttuun levolliseen elämänrytmiin. Isobel sanoo:

“Minulla on pakkomielle saada viettää aikaa yksin, omassa rauhassa. Olen kuin munkki. Matkustan niin paljon, että kun tulen kotiin, haluan vain viettää aikaa kotona … Yksi suuria nautintojani on nukkuminen. Se on hyvä, koska siitä ei tarvitse maksaa kenellekään. Olen rakastanut sitä lapsuudesta asti. Jos saan kunnon 10–12 tunnin yöunet, herään kehräten kuin kissa.”

Meissä kaikissa kolmessa virtaa sama psykologinen plasma. Sillä on oma rytminsä - se ei juokse eikä poukkoile päättömästi, se nukkuu paljon, ei hermostu herkästi eikä käyttäydy holtittomasti, se arvostaa herkkyyttä ja nyansseja, on rauhanomainen ja pohdiskelee paljon. Se luo koko ajan, hitaasti. Se pakottaa rauhoittumaan: jos huutaa, riehuu ja liikkuu jatkuvasti, ei ehdi kuunnella mitä tapahtuu. Ei ehdi havainnoida, pohtia havaintojaan ja tunnustella sormenpäillä maailmankaikkeuden värähdyksiä. Ne tuntuvat tyynyn pinnassa, kun suljen silmäni, tunnen ne. Ne ovat maapallon akselin ulkopuolisia värähdyksiä ja ne resonoivat ihmisten huutoa kaduilla, sotia, humalaa, horjumista, sekopäistä parittelua, aggressiivisuutta ja riitaa. Ja silti kuiskaus, joka sisältää ajatuksen, on voimakkaampi kuin raivoisin huuto ja hiljaisuus voi joskus merkitä enemmän kuin kymmenen tuntia puhetta. Unessa on usein kiintoisampaa kuin valveilla. Se kielii ehkä myös kehittyneestä kuolemanvietistä, mutta en pidä sitä vaarallisena.

Tänään en pidä mitään vaarallisena. En edes sitä, jos ajatukseni katkeaa kesken ja nukahdan jälleen. Olen pehmeä, tahdoton, hieman taantunut, vailla suojamuureja ja luottavainen. Harva tohtii satuttaa sellaista, joka ei koskaan aio satuttaa takaisin.

1. Post Secret. Taideprojekti, jonka postiosoitteeseen saa lähettää valokuvaamansa, piirtämänsä tai muuten taiteilemansa anonyymin postikortin, joka sisältää jonkin henkilökohtaisen salaisuuden. Tullakseen julkaistuksi salaisuuden on oltava herkullinen, kummallinen tai hyvin kerrottu. Sivustolla esitellään kutakin salaisuuskorttia vain tietty lyhyt ajanjakso, jonka jälkeen kortit vaihtuvat eikä niitä arkistoida sivulle vaan julkaistaan kirjana.

Eräs kiintoisimmista tähänastisista suosikkisalaisuuksistani koski lenkkeilyä. Salaisuuskortissa nuori nainen kertoi, kuinka lenkkeillessään huohottaa korostetun voimakkaasti (ja ehkä inahtelee) ohittaessaan lenkkipolulla kävelevän, yksinäisen miehen. Sillä tapaa mies saa kuulla, minkälaista olisi rakastella ohilenkkeilevää naista. En tiedä, miksi pidän tästä salaisuudesta niin paljon. En ole vielä koskaan kokeillut samaa.

2. Vietto. Vietto-vaatteet on tehty kestävistä, laadukkaista kierrätyskankaista ja leikattu kauniiksi mekoiksi, korkeavyötäröisiksi hameiksi ja takeiksi. Jokainen vaate on uniikki eikä toista samanlaista ole edes toisessa koossa. Vietto-vaatteet ovat kierrätysmateriaalinsa sekä kestävyytensä vuoksi, ekologisia mutteivät näytä ekovaatteilta. Osa printeistä iskee silmää tämän kevään Marc Jacobsille ja kaikissa leikkauksissa on ajatonta popparilookia. Viettoa myy ainakin Goodis sekä Secco Shop.

3. Kaupunkisauna. En ole koskaan ollut suuri saunan ystävä, oikeastaan päinvastoin. En siedä kovaa kuumuutta enkä löylynheiton machokulttuuria (mahdollisimman paljon vettä kiukaalle, mahdollisimman suurella kauhalla ja mahdollisimman usein), enkä etenkään agraarisuomalaista tirkistelyperinnettä nimeltään “sekasauna”. Mielestäni ajatus alastomuudesta “luonnollisuutena” on ajatuksena yhtä lailla kiusallinen. Mikäli se, etten parkkeraa alastonta vartaloani rempseän reippaasti liha läpsähdellen kymmenhenkisen sekasaunaporukan pakaroiden pariin tekee minusta epäluonnollisen, olen sitä mieluusti.

Olin monta vuotta saunomatta, kunnes löysin kaupunkisaunat. Helsingissä ilmeisimpiä kaupunkisaunoja ovat Harjun ja Arlan saunat - itse yksityisemmän saunomisen ystävänä olen erityisen viehtynyt Tin Tin Tangon saunasta. Saunatilan vuokra maksaa 22 euroa/tunti ja saunassa viihtyy miellyttävästi neljä ihmistä. Paikalle voi tilata korillisen juomia sekä kahvilan leipiä tai muita tuotteita. Erityisen ihastuttava on saunan pukuhuonetila, josta aukeaa ikkunan kautta näkymä ihan tavalliselle töölöläiselle sisäpihalle. Tulee rauhallinen, kaupunkilainen, harmoninen olo. Omassa kaupunkisaunassa on täysin legitiimiä saunoa halutessaan pyyhe ympärillä - mikäli paikalla on useamman sukupuolen edustajia, se on jopa toivottavaa. Kaupunkisaunassa saa olla niin estynyt kuin haluaa, luonnollisesti.

4. Kesälukemisto.

Tänä kesänä olen palannut vanhan suosikkini Tim Richardsonin proosaa, semiotiikkaa, sosiologiaa ja sosiaalihistoriaa sekoittavan karkkihistoriikkin pariin. Richardson yhdistelee historiatekstiä havaintoihin jotka liittyvät aikaan ja mentaliteetteihin sosiaalisina asioina, ja pohdiskelee samalla itse, miksi juuri tietyntyyppiset karamellit ovat olleet suosittuja tiettyinä aikoina. Samalla hän maistelee kyseistä karamellia tai suklaata ja kuvailee yksityskohtaisesti sen ominaisuuksia käärepaperin muodosta, grafiikasta ja rapisevuudesta aina jälkimakuun asti. Kirjoittaja tuntee myös karkkihistoriaa kansainvälisesti ja suhtautuu arvostavasti esimerkiksi suomalaiseen salmiakkiin.

Kimberly Witherspoonin ja Peter Meehanin kokoama, toimittama (ja eittämättä osin haamukirjoittama) “How I Learned to Cook” kertoo nelisenkymmentä pientä tarinaa maailman parhaiden kokkien minä-äänellä. Mm. Ferrán Adrià, Pierre Hermé ja Anthony Bourdain kertovat kukin omaan (useimmiten hieman koruttomaan) tyyliinsä, kuinka he oppivat valmistamaan ruokaa. Toiset tarinat ovat kiintoisampia kuin toiset, mutta kullekin tarinalle on etsitty jokin kantava teema tai ajatus, jonka ympärille keittotaidon salat kietoutuvat. Tarinat kastikkeiden keittämisen saloista tuovat veden kielelle, mutta on hieman kiusallista huomata, että kaikkia maailman parhaita kokkeja yhdistää eräs seikka: he kaikki ovat tehneet elämänsä aikana valtavasti töitä. Toivon, että tämä menestystysresepti koskee vain kokkeja, sillä tänä kesänä aion nukahdella iltapäivisin puistoon.

5. Kesälevyt.

Kesä- alkuliitteiset asiat, kuten kesäkirjat ja kesälevyt, toistavat periaatteessa vastustamaani asioiden kesäisiksi markkeeraamisen kaavaa. On totta, että Suomen kesä on lyhyt ja säätiloiltaan vaihteleva, ja että kesän tulo riemastuttaa. Kesäauto, kesäruoka, kesäkissa, kesämusa, kesäheila ja kesämeininki kehystävät vuoden euforisinta aikaa, johon liittyvät myös sellaiset ilmaisulliset ruusunuput kuten arska, grillaus (merkityksessä ihon ruskettaminen), terde ja bixut. Kaikesta tästä iltapäivälehtiretorisesta kesäonnesta huolimatta olen havainnut, että kesä on vuodenaika siinä missä muutkin ja mikäli se on synkkä, se yhtä synkkä kuin muutkin vuodenajat.

On kuitenkin joitakin levyjä, jotka yhdistän erityisesti kesään. Ne eivät ole välttämättä kepeitä, mutta jokin niissä puhuttelee erityisesti vuodenaikana, jolloin luonto kukkii ja ihmiset kaduilla odottavat jokaiselta päivältä elämyksiä. Vuodenaikana, jolloin nukkuminen yöllä on mahdotonta sillä valo tunkeutuu luomien lävitse sisäälle silmiin. Olo on häilyvä, toisinaan onnellinen ja toisinaan onneton, mutta keskimäärin vähemmän turta kuin muina vuodenaikoina.

On päivänselvää, etten ole rakastunut isomunaiseen ystävääni. Viehtynyt kyllä, mutten rakastunut. Se on kai harmillista, jollakin yleisellä rakkauspositivistisella tasolla, mutta myös helpottavaa sillä rakkaus on kaoottinen murhaleikki joka aiheuttaa vuosien mittaisen krapulan. On huomattavasti miellyttävämpää olla ihastunut ja viehtynyt kuin rakastunut. Pidän kepeistä peleistä, leikeistä, kepposista ja nokkeluuksista enemmän kuin päämäärätietoisesta metsästyksestä, raivokkaasta kaksintaistelusta tai maratonjuoksusta. Pidän ajatustyöstä enemmän kuin ruumiillisesta työstä. Pidän hullunkurisesta melodicasta enemmän kuin raskaasta sähkökitarasta. Pidän Henry Milleristä enemmän kuin Hermann Hessestä ja satiirista enemmän kuin maailmantuskasta, kuiskaamisesta enemmän kuin huutamisesta, suklaatryffeleistä enemmän kuin kokolihapihveistä ja shamppanjasta enemmän kuin vodkasta. En ole koskaan lyönyt ketään, mutta sen sijaan olen kutittanut sata kertaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin olen närkästynyt ja sitä useammin huvittunut.

Koska rakkaudesta ilmiönä on kuitenkin niin vaikeaa hankkiutua eroon, suhtaudun siihen ideaalina. Rakkauden ideaali on kaiken kepeyden ja ironian vastakohta, se on raskain mahdollinen tunnetila, eräänlainen äärimmäisten tunteiden kohtaamispiste. Koska rakkaus täydellisessä olemuksessaan on jotakin niin raskasta ja totaalista, se tekee itsensä lähestulkoon mahdottomaksi. En ole koskaan kokenut täydellistä rakkautta. Ja juuri siksi unelmoin täydellisestä rakkaudesta, ainakin toisinaan kun olen tylsistynyt.

Täydellinen rakkaus on sellaista, josta novellisti ja näytelmäkirjailija Gore Vidal (1925-) mielellään kirjoittaa. Maailmankaikkeuden viilein ja kyynisin esseisti on rakastanut yhden kerran, 1930-luvun lopussa, eikä enää koskaan sen jälkeen. Vidalin rakastettu, Jimmie Trimble, kuoli Iwo Jimassa vuonna 1945. Jimmien jälkeen Vidal aloitti elämässään kylmän fyysisen rakkauden kauden ja hänellä sanottiin olleen jo 1960-luvulla yli 1000 rakastajaa. Rakastajien joukkoon kuuluivat mm. Jack Kerouac ja Anaïs Nin, joista jälkimmäinen kirjoitti Vidalista: “Psychologically… he does not know why he cannot love. He moves among men and women of achievement; he was raised into sophistication and into experience with the secret of himself, but the deeper self was secret and lonely”. Mutta se ei ole totta. Gore Vidal rakasti Jimmieta, ja vaikka kuolema kenties täydellisti rakkauden muiston, Gore Vidal rakasti Jimmieta tavalla, jolla ei voi rakastaa enää toiste.

Gore Vidal kuvailee elämänkerrassaan “The Palimpsest” rakkauttaan Jimmieen rinnastamalla tunteensa Platonin “Pidoissa” esittämään sukupuolijärjestelmään. Pitojen dialogissa Platon kertoo Aristofaneen suulla kuinka sukupuolia oli alunperin kahden sijasta kolme: nainen, mies ja naisen ja miehen yhdistelmä hermafrodiitti. Sukupuolten, ja eritoten kaikkivoipan hermafrodiitin, yhtyessä ylimielisiksi Zeus suuttui ja halkaisi sukupuolet kahtia miekallaan. Ihmisistä tuli puolikkaita jotka kaipaavat aina omaa puoliskoaan tunteakseen itsensä kokonaiseksi: hermafrodiitista puolitettu mies kaipaa naista ja nainen miestä, miehestä puolitettu mies miestä ja naisesta puolitettu nainen naista. Löytäessään oman puoliskonsa ihminen kokee tunteen jollaisen olemassaolosta ei aiemmin tiennyt - täydellistymisen, kokonaistumisen tunteen joka valtaa ruumiin ja mielen ja antaa maailmalle sekä olemassaololle tarkoituksen.

Tragedia piilee siinä, etteivät puolikkaat, toisistaan irrotetut kaksosvastinparit, voi koskaan enää yhtyä takaisin toisiinsa. Lähimmäksi tunnetta yhtenevyydestä päästään simulaatiossa eli yhdynnässä, joka tuntuu niin hyvältä että se johtaa parhaimmillaan orgasmiin. Ihmiset eivät kuitenkaan voi enää koskaan tulla kokonaisiksi. Vaikka he etsisivät kaksostaan loputtomiin ja yhtyisivat satoihin kaksoskandidaatteihin, lopullinen täyttymys ei ole mahdollinen. Ihminen on kuolemaansa asti puolikas.

Tästä Gore Vidal ei kuitenkaan puhu vaan on vakuuttunut siitä että Jimmiessä hän tapasi parinsa, oman kaksosensa, jonka jälkeen toista ei enää ole voinut olla. Vidalille kaksonen on sama kuin yan yingille: samanlainen mutta kuitenkin erilainen. Samaa ainetta mutta eri ominaisuuksin. Jimmie oli atleetti, Gore lueskelija. Jimmie oli lihaksikas ja ruskettunut, Gore kalpea ja lihakseton. Silti he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin ketään muuta, heidän välillään vallitsi erityinen suhde jota ei voinut kuvailla vaan ainoastaan tuntea. Heidän katseessaan oli jotakin samaa. Heidän naurussaan oli jotakin samaa. He lukivat rivien välistä samat asiat. Oman kaksosen kanssa kaikki on toisin. Jopa haparoiva Goren ja Jimmien homoseksuaalinen ensiyhdyntä tuntui erilaiselta kuin mikään muu sen jälkeen, täydellisemmältä.

Sinänsä tarina kylmästä kyynikosta ja satyyrista, rikkaasta kirjailijailkiöstä (joka mielellään kertoo tarinoita muun muassa siitä kuinka Jackie Kennedy opetti hänen sisarpuoltaan pesemään alapäänsä aviollisten kohtaamisten jälkeen - Gore Vidal rakastaa sievistelylle nauramista) joka kuitenkin rakasti kerran, on klisee. Romantikko josta tuli kyynikko. Rakkaudessa pettynyt Miss Havisham, joka ei koskaan toipunut eikä antanut anteeksi. Ja silti ajatus ideaalisen rakkauden kohtaamisesta viehättää. Jos kerran kohtaa rakkauden, joka on niin kokonaisvaltaista ettei siitä voi koskaan toipua, voiko ulkopuolinen sitä koskaan ymmärtää? Voiko ulkopuolinen nauraa sille ja väittää että se on latteaa? Minä en voi. En ole koskaan tuntenut niin. En ole koskaan tavannut omaa kaksostani.

Pohdin toisinaan, minkälainen hän olisi. Joskus ajattelen häntä iltaisin mennessäni nukkumaan ja hän ilmestyy ajatuksiini varjokuvana. En näe hiusten väriä enkä ihoa enkä silmiä, mutta näen varjon. Ajattelen miltä tuntuisi sulautua omaan kaksoseensa. Hän ymmärtäisi minua täydellisesti ja minä häntä. Olisimme toisissamme kiinni koko ajan, emme poistuisi mielellämme toistemme iholta. Emme käyttäisi vaatteita. Emme ehkä edes tarvitsisi sanoja sillä solumme keskustelisivat keskenään - ne halaisivat toisiaan ja itkisivät jälleennäkemisen riemusta. Meistä tulisi hermafrodiitti, täydellinen naismies jonka puoliskot kadottaisivat itsensä yksilöinä kokonaan. Se olisi eräänlainen vapahdus.

Toisaalta tiedän, että mikäli todellisuudessa tapaisin kaksoseni, poistuisin paikalta. Ja mikäli hän olisi todella kaksoseni, hän tekisi samoin. Me olisimme riittävän parkkiintuneita ymmärtääksemme, ettemme voisi koskaan olla yhtä. Ja että kestääksemme maailmaa meidän olisi parempi opetella elämään yksilöinä. Rakkautemme ei voisi päättyä onnellisesti sillä kehomme eivät voisi sulautua toisiinsa koskaan kokonaan. Tragedia odottaisi joka tapauksessa nurkan takana. Me molemmat tietäisimme, että meille sopii paremmin yksinäisyys tai kumppanuus toisen, ei-kaksosen kanssa. Me ajattelisimme molemmat (sanomatta sitä ääneen, mutta tietäisimme kenties myös toisen ajattelevan niin) Foucaultia, jonka ohjeen mukaan “when you feel an overwhelming influence, try to open a window”. Jos tekee musiikkia, kirjoittaa tai filosofoi hullaantuneena toisen vaikutuksesta, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Jos rakastaa hullaantuneena ykseydestä, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Kahdesta ei voi tulla yhtä vaan yhden on oltava yksi voidakseen olla, kenties, kumppani.

Silti, mikäli Platon on sukupuoliteoriassaan oikeassa, ihmiskunnan suurimmaksi haasteeksi muodostuu eräänlaisen syntyperäisen puolinaisuuden ja mal d’êtren ohella vaikeus hyväksyä erilaisuutta. Erilaisuuden hyväksyminen on päällisin puolin mahdollista, mutta voimmeko koskaan, todella, hyväksyä toista ja toiseutta? Voinko koskaan todella tuntea samuutta suhteessa uusnatsiin, venäläiseen painijaan, George W. Bushiin tai iranilaiseen imaamiin? Muutakin samuutta kuin sen, että me olemme ihmisapinoiden heimoon kuuluva eläinlaji joka koostuu noin 100 biljoonasta solusta ja 70-prosenttisesti vedestä? En ole varma. Olen joskus yrittänyt, mutten ole varma. En tunne samuutta edes suhteessa äitiini, joten rima olisi asetettava kenties matalammalle. Varma olen vain siitä, että jälleen tänä iltana mennessäni nukkumaan näen kaksoseni varjon, luomieni alla, se tulee ja katoaa ja sitten nukahdan yksin, olinpa peiton alla yksin tai jonkun kanssa.

1. Sunday at Devil Dirt. Isobel Campbell ja Mark Lanegan laulavat suloisesti, haikeasti, pehmeästi, ja karheasti verestä, rakkaudesta, lähdöstä ja vapahduksesta. Sunday at Devil Dirt sopii kesäiltoihin ja niihin hetkiin joina pieni sielullinen kipu tuntuu houkuttelevammalta kuin täydellinen kivuttomuus. Jos kesä on kaunis, useimmat illat ovat sellaisia iltoja.

2. Jäätelösooda. 50-lukulainen sulo ja kaikkien aikojen ihanin retrojäätelöannos. Koska niin harva helsinkiläinen kahvila tarjoaa jäätelösoodaa, on toimittava itse. Jäätelösoodan suhteen hyvä sääntö on pitää toinen ainesosa yksinkertaisena ja leikitellä toisella. Tavallinen vanilja-, mansikka-, tai mustikkajäätelö saa uuden elämän yhdistyessään vaniljakolaan, veriappelsiinilimonadiin, sitruunasoodaan tai päärynälimonadiin. A propos, onneksi on jo melkein kesä ja voi taas juoda pussilimonadia puistossa.

3. Frambois. Macaroneistaan ja valkosuklaamousse-leivoksistaan tunnettu ranskalainen konditoria avaa liikkeen Keskuskadun WTC Plazaan. Kuinka niin ankeaan paikkaan voi tulla jotakin niin ihanaa? Ajattelen öisin Framboisin vadelmamacaroneja, piehtaroin sängyssäni enkä saa unta. Kuvassa Framboisin Imperial-tuorejuustovaahtokakku.

4. Saimaa. Kun Paola Suhosen Kermansavelle suunnittelema Saimaa-astiasto ilmestyi, Sami Sykkö bloggasi aiheesta nokkelasti otsikolla “Paola Suhosen posliini” ja totesi astiaston olevan kaunis mutta kaipasi sille kiillon sijasta mattapintaa. Kun näin Saimaa-astiat maaliskuussa ensimmäisen kerran, olin samaa mieltä. Kiilto tuntui taistelevan hailakkaa luonnonväriä vastaan ja tuntui siltä, kuin kiilto veisi astioista niiden luonnollisen, hieman vetisen melankolian. Nyt kun olen käyttänyt Saimaa-astioita useamman kuukauden, olen muuttanut mieltäni. Kun keväinen auringonsäde osuu ikkunasta kahvikupin perhosnystyjen pintaan, perhonen herää melkein eloon. Harmaa ja vedenvihreä, jotka talvella keinovalossa näyttivät kauniilta mutta kuolleilta, näyttävät nyt kesäisiltä ja kiiltelevät auringossa muistuttaen järven pintaa. Kaikista eri värivaihtoehdoista sekoitettu Saimaa on ehkäpä kaunein astiasto, jonka olen koskaan omistanut.

5. Peltolan jäätelöt. Kotimaisia Peltolan jäätelöitä saa ainakin pieninä määrinä Sis Delistä ja suurempina Hakaniemen hallista sekä vuoden 2008 aikana enenevässä määrin myös ruokakaupoista. Makuyhdistelmät hämmentävät: nokkosjäätelö, porkkanajäätelö, kuusenkerkkäjäätelö, tyrnijäätelö…aurajuustojäätelön taidan itse jättää joka tapauksessa väliin.

On Eurooppa-päivän vastainen yö. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jotakin Euroopasta ja eurooppalaisuudesta, mutta se jäi kiireiden vuoksi toiveeksi. Luin hiljattain Horatiuksen oodin Euroopalle englanniksi (en löytänyt suomennosta sillä en ehtinyt tänään kirjastoon) ja se hohkasi kauneimman mantereen onnea ja kipua:

…

You know how black
The Adriatic can be, and what can go wrong
Even when lapyx the favoring West Wind blows.
O rather may our enemies’ wives and children
Experience the unexpected gales
The South Wind brings upon them, the roaring of
The blackening waters, the sound of the pounding surf
Shaking the beaches. Thus it was for Europa,
Entrusting the safety of her snow-white body

Europa wept. Quite suddenly, there stood Venus,
Heartlessly laughing and laughing, and with her her son,
With his bow unstrung, and when Venus had laughed enough
She said, “Dry up your tears and quell your rage
When the bull presents its horns for you to break.
Europa, you are the bride of Jupiter.
Learn how to bear your great good fortune, for
A region of the world is named for you.”

Eurooppa-polo on onnekas ja silti onneton, Eurooppa on saanut kaiken ja itkee silti. Tunnistan siinä hieman itseäni. Toisaalta Euroopassa on itketty aina, luvan kera. Mielestäni tässä on suurin henkinen ero suhteessa Euroopasta poismuuttaneisiin. Katselin hiljattain YLE Teemalta sellaista arkkitehtuuriohjelmaa, jossa newyorkilaisilta ohikulkijoilta kysyttiin, mitä WTC:n raunioille tulisi tehdä. Eräs pankkiirinoloinen ohikulkija vastasi: tornit on pystytettävä uudestaan. Pilvenpiirtäjät symboloivat kapitalismia ja niiden uudelleenpystyttäminen amerikkalaisuutta: sitä ettei masennuta eikä anneta periksi vaan pyyhitään kyyneleet ja jatketaan hymyillen, täynnä energiaa. Mikäli toiseutta ajatellaan Carl Schmittin teesin mukaisesti - jotta valtio tai poliittinen yhteisö voi olla, se vaatii itselleen toisen - uudelle mantereelle muuttaneiden sisäinen maailma muodostaa selkeimmän toiseuden suhteessa eurooppalaisuuteen sellaisena kuin minä sen ymmärrän toukokuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2008 Anno Domini. Eurooppa elää olemisensa kivusta ja surullisesta henkilöhistoriastaan, mutta on toisaalta sen vuoksi kaikkein viisain. (On toki myös hyvin eurooppalaista ajatella, että synkeämielisyys ja raskassydämisyys saattaisivat viitata karttuneeseen tietoon ja viisauteen.)

Itselleni eurooppalaisuus merkitsee myös valveutuneisuutta ympäristön suhteen sekä ymmärrystä siitä, että ympäristöturvallisuus on turvallisuuden alalajina yhtä merkittävä kuin sotilaallinen turvallisuus. Euroopassa Kioton pöytäkirjan ei ole koskaan katsottu vaarantavan talouskasvua tai vievän työpaikkoja tai tarjoavan kilpailuetua nopean talouskasvun maille. Tässäkin suhteessa Yhdysvallat on omalle Euroopalleni kaikkein merkityksellisin toinen.

Kysyin isomunaiselta ystävältäni, mikä tekee hänestä eurooppalaisen. Hän vastasi: usko sosiaaliseen tasa-arvoon. Me kävelimme Aleksanterinkadulla ja yhtäkkiä vieressämme istui polvillaan romanikerjäläinen. Me katsoimme toisiamme emmekä tienneet mitä tehdä. Isomunaisen ystäväni katseessa oli hieman ironiaa (hän oli juuri lohkaisemaisillaan jonkin itseironisen vitsin), hieman neuvottomuutta ja hieman surua. Olisin halunnut painautua häntä vasten ja jäädä siihen kiinni kuin Euraasian mannerlaatta Pohjois-Amerikkaan. Ne ovat englanniksi “tectonic plates”. Mannerlaatat liikkuvat, niiden energianlähde on maan vaipassa tapahtuvat konvektiovirtaukset. Liikkuessaan ne aiheuttavat maanjäristyksiä ja tulivuoritoimintaa, ja kaiken kukkuraksi molemmat yhdistyvät metaforina seksuaalisuuteen. Ihmiset ovat kuin mannerlaatat, kolahtelevat toisiaan vasten ja painuvat toisiinsa ja taas etääntyvät. Euroopassa on aina harrastettu epämääräisiä metaforia. Esimerkiksi Odysseuksen purjehdus maailman toiselle puolelle, elämä matkana…olen toisinaan kiusallisessa määrin samanlainen kuin esiäitini ja esi-isäni.

Mikä tekee teistä eurooppalaisia? Kertokaa. Vastaajien kesken arvotaan kupillinen italialaista kahvia.